Sitä olen viime aikoina miettinyt paljon. Ehkä siksi, että äitiys on muuttanut ystävyyssuhteiden "hoitamista" melko lailla. Ehkä siksi, että nämä ajatukset vaan aika ajoin tulevat eteen.
Jo vuosia minua on vaivannut monissa ystävyyssuhteissa (tai sellaisiksi pitämissäni suhteissa) asetelma, jossa minä olen yksin se aktiivinen yhteyttä pitävä osapuoli. Aina, kun olen yhteyksissä, kuuluu vastaus hei kiva kuulla susta anteeksi olen huono pitämään yhteyttä - kuulumiset - ollaan yhteydessä ja pitää nähdä/soittaa/kirjoittaa useammin!
Suurin osa "ystävistä" tai ystäviksi luulluista on sellaisia, että muuttunut elämäntilanne, välimatka tai kiireisemmät ajat osoittavat tärkeysjärjestyksen, eli läheisenä pitämäni ihminen ei jaksa/halua/välitä nähdä vaivaa yhteydenpitämiseksi. Minä olen halunnut pitää yhteyttä, "pitää kiinni" siitä, mikä on tärkeää. En tietystikään tahdo olla vaivaksi tai vaatia ystävyyttä, mutta mielestäni se juuri on ystävyyttä, että haluaa sitä toiselle osoittaa, pyytämättä. Eikö ystävyys perustu vastavuoroisuuteen? Eikö ystävyys ole jakamista ja halua kanssakäymiseen?
Tässä elämäntilanteessa kaipaan paljon ystäviä ja ystävyyttä. Perhe on se ykkösasia, mutta ei ainoa elämänsisältö! En jaa kaikkia asioita ja intressejä miehen tai 1-vuotiaan kanssa. En myöskään pysty panostamaan samalla lailla 100% yhteydenpitoon ystävien kanssa, koska aina pitää ottaa perhe huomioon esimerkiksi aikajärjestelyissä ja ehtiä huolehtimaan omista velvollisuuksista.
Eli nyt ollaan tilanteessa, jossa ystävyyssuhteita hoitanut osapuoli ei pystykään niitä hoitamaan. Tulos? Moni ihminen on ajatuksissa. Harmittaa, kun ei ehdi ottamaan yhteyttä - ja sitten kun ehtii, sitä miettii, haluaako se edes että otan yhteyttä. Ja jos haluaa, niin miksi siitä ei ole mitään kuulunut, vaikka silloin joskus aikaa sitten soitin tai kysyin kuulumisia, ei vastannut viimeisimpään tekstiviestiin. Voiko kysyä suoraan, haluatko olla tekemisissä?
Ystäviä menee ja tulee, se kai kuuluu elämään. Mutta mistä tietää, milloin on aika päästää irti? Luovuttaa. Uskoa, että ehkä olin sille joskus tärkeä, mutta en enää. Antaa toisen elämässä tilaa kaikelle sille uudelle, joka ohittaa arvossaan vanhan ystävyyssuhteen. Ja ehkä silti yrittää mielessään vaalia positiivista mielikuvaa tästä ihmisestä ja koettaa ymmärtää.
Onko joku muu paininut samanlaisten asioiden kanssa? Tai oletko itse niitä, jotka välittää, muttei osaa pitää yhteyttä? Minkälaisia asioita odotatte ystäviltänne? Mitä on lupa odottaa? Ja mitä on ystävyys? Jakakaa ajatuksenne, kaipaan niitä!
Ensiksi: KIITOS tästä postauksesta. Mä olen pyörittänyt tätä asiaa mielessäni niin paljon, että olisin voinut hyvin kirjoittaa samanlaisen tekstin, alusta loppuun. (No okei, tyttäreni ei ole vielä yksivuotias, mutta muuten. ;) )
VastaaPoistaMä olen myös aina ollut se yhteydenpitäjä. Se, joka liimaa isompiakin porukoita yhteen sinnikkyydellään, järkkää tapaamisia ja sitten niissä mietitään että "onneksi tulee pidettyä yhteyttä kun on aina niiiiin mukavaa nähdä". Sama yksittäistenkin ihmisten kanssa. Ja nyt, kun mä olen ollut ehkä noin viimeisen vuoden ajan keskittyneempi omaan perheeseen... En mä tiedä, tuntuu, että tosi moni ihminen on jäänyt lähes kokonaan pois elämästä. Sellaiset ihmiset, jotka vielä muutamia vuosia sitten olivat ystävien parhaimmistoa, eivät ole tehneet muuta kuin onnitelleet Facebookissa perheenlisäyksen johdosta. Siinä kaikki yhteydenpito. Oikeasti?!
En jaksa uskoa, että minä olisin muuttunut niin paljon, etteivät he enää kokisi meillä olevan mitään yhteistä. Toki tällainen elämänmuutos tekee asioista erilaisia, mutta ehkä tällainen erkaneminen olisi tapahtunut jo paljon aiemmin, jos minä en olisi jaksanut yrittää.
Jotenkin se vaan tuntuu surulliselta. Luopuminen on aina vaikeaa, etenkin tällaiselle haaveilijasielulle, joka pitäisi mielellään kiinni kauniista ja hyvistä asioista ja säilyttäisi ne ikuisesti. Onneksi on kuitenkin ne muistot, jotka ehkä ovatkin niitä hetkiä, joita on ikävä, vaikkei niissä esiintyviä ihmisiä enää "olisikaan olemassa".
Menipäs syvälliseksi. :D Syytetään sunnuntaita!
Kiitos kommentistasi. Kiva tietää, etten ole ainoa kaihomieli kaipaaja, jolle luopuminen on vaikeaa!
PoistaEn usko, että yhteydenpidon väheneminen on kovinkaan monelle tietoinen päätös. Elämä vain kuljettaa eri suuntiin, eikä yhteyden pitäminen muuttuvissa tilanteissa ole enää niin mutkatonta, kuin aiemmin. Jos asuu lähekkäin tai käy päivittäin samaa koulua, niin tietysti sitä tulee hengailtua kavereiden kanssa. Esimerkiksi omassa elämässäni on huikea ero vuoden takaiseen, kun olin vielä opiskelija. Joka päivä tuli käytyä kahvilla, pyörähdettyä kirppiksellä tai lähdettyä iltakävelylle jonkun kanssa, kun ympärillä oli enemmän ihmisiä ja heitä myös luontevasti tapasi päivittäin. "Tekis mieli käydä kirppiksellä." "Hei mä voisin tulla kans." Ja sitten mentiin. Näinä päivinä pää kumisee, kun sitä on niin paljon kahden kesken vain omien mietteidensä kanssa.
VastaaPoistaTäällä Tampereella minulla on toki edelleen paljon ystäviä, ja harva se viikko on tarjolla illanistujaiset tai vaikka joku keikka, joten erakoksi ei tarvitse heittäytyä jos ei niin tahdo. Myös miekkosen myötä on kaveripiiri rutkasti paisunut, ja yleensä kutsu toiselle tarkoittaa kutsua molemmille. Ja perheettömänä, koirattomana on helppo mennä. Silloin tällöin joku miettii ääneen, kuka avaa pelin perheenlisäyksen saralla. Kun kukaan ei haluaisi yksin (tai siis kaksin) luopua pilkkuun asti venyvistä perjantai-illoista, kosteista mökkireissuista ja niiden myötä kaveriporukasta. Ei ainakaan ihan vielä... "Tehkää lapsi, niin mekin voidaan."
Itse asiassa minulla on enemmän kavereita kuin koskaan, ja iloitsen siitä, että tällaistakin olen saanut kokea. Lapsena ja teininä tuli surtua monet kerrat yksinäisyyttä. Silloin parhaat ystäväni olivat kirje- tai nettituttuja, joista muutamaan pidän yhteyttä vieläkin, muutama taas jäi. Aikani haikailin perään, loppujen lopuksi siitä on ehkä muodostunut ystävyyteen sellainen "lainaa vain" -asenne. En osaa sanoa, mitä ystävältä voi odottaa. Ehkei mitään. Olemme ihmisiä, inhimillisiä, joskus vaikeita ja ärsyttäviä. Tilanteet muuttuvat. Ihmiset muuttuvat. Elämäntilanteiden erilaisuus tai vaikka ihan konkreettinen välimatka vaikuttavat helposti siihen, miten aktiivisesti yhteyttä tulee pidettyä. Mutta ehkä asiat voivat jonain toisena päivänä olla taas toisin.
Kiitos, Sohvi, mielipiteistäsi!
PoistaTuo oli hyvin sanottu tuo "lainaa vain", ehkä pitää yrittää muistaa sitä! Eihän toista ihmistä voi omistaa... Toisaalta ajattelen ystävyyden olevan tietynlaista sitoutumista - esimerkiksi se, että _jaksaa nähdä vaivaa_ yhteydenpitämiseksi tai antaa aikaansa vaikka olkapäänä olemiseen silloin, kun toisella on vaikeaa, erottaa ystävän "hyvänpäiväntutusta". Mutta totta sekin, että elämäntilanteet ja välimatkat erottaa, niin surulliselta kuin se välillä tuntuukin.
Kirje- ja nettitutuista voi olla paljon iloa sekä apua yksinäisyyteen, mutta ainakin itse kaipaan myös niitä arjen jakajia, kenen kanssa tehdä ihan arkisia juttuja yhdessä. Olen iloinen puolestasi, että olet nyt ystävien ympäröimä! Aika hauska tuo ajatusmalli, että "tehkää lapsi, niin mekin voidaan" - vaikka kuulostakin yksinkertaistetulta, ei ihan hatusta vedetty ajatus kuitenkaan: elämäntilanteiden muuttuessa samanaikaisesti samansuuntaisesti ystävyydellä on paremmat mahdollisuudet jatkua. Konkreettisena esimerkkinä se, miten vaikeaa on tässä elämäntilanteessa nähdä perustyöviikkoa tekeviä tuttavia, kun yhteistä aikaa ei vain tahdo löytyä! Kun taas muiden kotiäitien kanssa voi nähdä lasten touhuilun merkeissä arkirutiininen lomassa, kun elämänrytmit on niin samanlaiset.