lauantai 5. lokakuuta 2013

Äitiyden tuntoja


2-vuotias tyttäreni aloitti päiväkodin elokuun alussa. En missään nimessä ajattele, että päiväkoti olisi lapsellemme kotihoitoa parempi ratkaisu. Luulenpa, että arkiaktiviteetit ja sosiaaliset suhteet (sekä tietysti ruoka) olisivat jopa paljon monipuolisempia jos hoitaisimme lasta kotona. Lapsemme on päivähoidossa yksinkertaisesti siitä syystä, että se antaa meille vanhemmille mahdollisuuden tehdä työtä ja ”ansaita leipämme”. (Miksi sitten haluamme keskittyä työntekoon tässä pikkulapsivaiheessa, on liian laaja aihe tässä kirjoituksessa käsiteltäväksi)

Päivähoidon aloittamisen myötä olen saanut omaakin mieltäni vaivaamaan iänikuisen ristiriidan, jota varmasti vatvotaan kaikkialla, missä valinnan mahdollisuus kotiäitiyden ja työnteon välillä on olemassa. Vaikka työssä käyminen tuntuu itselleni tärkeältä ja merkitykselliseltä, on minulla jatkuva syyllisyys siitä, että olen töissä - poissa lapseni luota - viitenä päivänä viikossa. Toinen äiti-ihminen heitti tätä ääneen pohtiessani ilmaan kommentin: "Tuntisit syyllisyyttä joka tapauksessa!" Syyllisyyttä tai ei, mikä vääjäämättä on toisin, kun lapsi on muualla hoidossa:

Ensimmäinen asia. Yhteistä aikaa jää TODELLA VÄHÄN!
Siitä kärsii niin vanhempi kuin lapsikin - ikävä on molemminpuoleista. Yhdessäoloaika muotoutuu erilaiseksi: kun olen kotona, lapsi on enemmän kiinni minussa ottaen takaisin sitä läsnäoloa ja läheisyyttä, jota vaille on jäänyt hoitopäivän aikana. Välillä, kun lapsi purkaa patoutunutta uhmaa/kiukkuaan, toivoisi, että olisi edes tämä vähäinen yhdessäoloaika mukavaa ja auvoisaa. Usein sitä on työpäivän jälkeen niin puhki, ettei jaksa olla henkisesti täysin läsnä lapselle ja innostua hänen asioistaan. Sekin harmittaa. Sitä toivoisi, että se vähäinen aika, mikä jää lapsen kanssa vietettäväksi, olisi ”laatuaikaa”. Mutta minkäs teet, jos olet työpäivän jälkeen kaikkesi antanut?

Toinen asia. Kokonaisia kotipäiviä arvostaa ihan eri lailla kuin äitiys- ja vanhempainvapaan aikana.
Nyt haluan viettää lähes kaiken mahdollisen vapaa-aikani lapsen kanssa. Täysin omaa aikaa (= ei työssä eikä perheessä) saadakseni käyn maalaamassa yhtenä iltana viikossa ja siitäkin kannan syyllisyyttä.

Kolmas asia. Vieraantuminen lapsen arjesta.
En saa valita/vaikuttaa/tietää, minkälaisia asioita lapsi kohtaa hoitopäivän aikana ja miten niitä käsitellään hänen kanssaan. Lapsen arjesta vieraantuminen koittaa eri asteisena varmasti jossain vaiheessa kaikille vanhemmille, mutta päivähoidossa käyvien lasten vanhemmille tämä tulee eteen aikaisemmin. Tiedä sitten, kuinka paljon kotona/vanhempien kanssa vietetty aika korreloi siihen, mitä asioita lapsi omaan elämäänsä ja ajatusmaailmaansa omaksuu. Joka tapauksessa hän altistuu elämälle ja hänen elämäänsä tulee asioita, joita hänen perhepiirissään ei ole. Lapsi on syntynyt minun kauttani, mutta en voi kontrolloida hänen elämäänsä. Tämän ajatuksen jatkeeksi sopinee ote Kahlil Gibranin teoksesta Profeetta:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa. - - .
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen, mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.



Meri kirjoitti aivan hiljan blogissaan näin sydäntäsärkevän kauniisti ja osuvasti valinnastaan hoitaa lasta kotona:

Kotiäitinä tunsinkin yhtäkkiä jääväni sivuun kaikesta ja tulevani ikään kuin näkymättömäksi. Olen kuitenkin onneksi oppinut löytämään arvoni kestävämmästä lähteestä, ja vihdoinkin sydämessäni tuntuu siltä minkä olen päässäni tiennyt jo pitkään. Se mitä teen kotona, on paljon arvokkaampaa kuin voisin tehdä missään muussa ammatissa. Siis onhan nekin tärkeitä, mutta niissä en ole korvaamaton. On tosi monia, jotka voivat tehdä samoja asioita joita minä olen tehnyt työkseni, ja tehdä ne paremminkin. Kukaan muu kuin minä ei kuitenkaan voi olla äiti minun pienelle lapselleni. Päiväkodin hoitajat eivät voi hoitaa ja kasvattaa lastani minua paremmin.”

Äitinä jokainen on varmasti lapselleen korvaamaton. Merin kirjoituksen luettuani jäin pohtimaan, että jos lapsi kokee olevansa rakastettu ja hyväksytty vanhempiensa silmissä, saako hän tuosta tunteesta jotenkin vähemmän osakseen kuin jos hänen kanssaan vietettäisiin ne päivähoidossakin vietetyt tunnit? Haluaisin uskoa, että vanhempien rakkaus ja hyväksyntä sekä kotikasvatus kantavat lasta niiden päiväkotituntienkin yli. Haluaisin uskoa, että se, mitä vanhempi ja lapsi menettävät vanhemman käydessä töissä, on vain aikaa - ei kiintymystä tai luottamusta, vain aikaa.

Nyt menetän ison palan arvokasta yhdessäolon aikaa esikoiseni varhaislapsuudesta. Tästä kokemuksesta viisastuneena uskon, että jos tulen tähän tilanteeseen toisen kerran elämässäni, haen suosiolla osa-aikatyötä. 3-4 työpäivää viikossa tuntuisi ihanneratkaisulta siinä vaiheessa, kun on töihin paluun aika vanhempainvapaan jälkeen. Nyt tunnen olevani liian paljon pois lapseni luota.

1 kommentti:

  1. Samoja asioita mietin jo valmiiksi kun vuoden vaihteessa pitäisi noin 2 vuotias tytär laittaa hoitoon...

    VastaaPoista

Jos kirjoitus tai kuva herätti ajatuksen tai tunteen, olisi kiva jos jakaisit sen kanssani! Pienellä tai pidemmällä viivellä vastaan kaikkiin kommentteihin :)