Tajusin juuri hiljattain, että minua harmittaa se, ettei minulla ole tällä hetkellä samassa elämäntilanteessa olevia läheisiä ystäviä. Tuntuu, että aikaa olla tekemisissä omien ystävien kanssa on niin vähän, että tapaamiset ja puhelut tuntuvat jäävän pinnallisen kuulumisten vaihdon tasolle, niin, että todellinen kohtaaminen ja yhteyden tunne jää saavuttamatta ja yhteydenpidosta tulee köyhää.
Toki pienetkin hetket ystävien kanssa puhelimitse tai kasvokkain tuntuvat arvokkailta, virkistäviltä ja hyvältä tavalta purkaa ja jäsentää omaa elämää sekä olla kosketuksissa ulkopuoliseen maailmaan ja läheisiin ihmisiin. Silti kaipaan jotain siitä tavasta olla ystävä, mitä ystävyys saattoi olla ennen äidiksi tuloa. Tai sitten pitäisi olla enemmän (tai edes yksi!) läheinen äitiystävä.
Syksyn mittaan on meidän perheessä suunnitelmissa lisätä äidin omaa sekä vastaavasti Tiitiäisen ja R:n kesken viettämää aikaa, sillä pikkuhiljaa pitäisi alkaa luomaan pohjaa minun työhön palaamiselleni. Suunnitelmissa on järjestely, jonka turvin keikkailisin vuodenvaihteen jälkeen 2-3 (päivä)vuoroa viikossa R:n ollessa Tiitiäisen kanssa kotona ne päivät. Luulen, että minulle kodin ulkopuolella vietetty aika on lisääntyneessä määrin tervetullutta. Aion käyttää (vähäisen) oman aikani ulkoiluun, liikkumiseen, asioiden hoitamiseen ja varmaan myös ystävien tapaamiseen.
Olen viihtynyt hyvin kotiäitinä, ja ajatus töihinpaluusta tuntuu ainakin vielä toistaiseksi enemmän haikealta kuin houkuttelevalta. En halua kuitenkaan arvokkaiden oppieni ja kokemukseni kätilönä menevän hukkaan, vaan haluan ylläpitää ammattitaitoani ja siksi ottaa ainakin askelen työelämän suuntaan Tiitiäisen toisella ikävuodella.
Huomaan itsetuntoni alentuneen Tiitiäisen vauvavuoden aikana. Persoonallisuuteni tai kykyni tuskin ovat ainakaan huonontuneet vuoden aikana, mutta olo on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin itsevarma. Se taasen johtunee vain siitä, että vuoden ajan olen toteuttanut lähinnä vaimon ja (tuoreen) äidin rooleja. En ole saanut onnistumisen kokemuksia harrastuksissa tai työn kautta. Hyvää palautetta asiakkailta tai työtovereilta ei kotiäidille heru. Kätilöys on vahva osa identiteettiäni ja kompetenssiani ja se osa minua on ollut ikään kuin nukuksissa äitiysloman alkamisesta saakka. Kätilötyön aihepiirit kiinnostavat ja työasiat käyvät ajoittain mielessä, mutta arjen ruljanssissa ei ole työasioiden ajattelemiseen juurikaan sijaa saati aikaa. Olen saanut huomata, ettei (ainakaan tätä) äitiä pahemmin kiitellä, vaikka sitä yrittää ja tekee parhaansa ihan kaikessa oman lapsensa ja perheensä puolesta. Toki lapsen hyvinvointi ja kehitys tuo hyvää mieltä ja on palkitsevaa äidille.
Onko teillä muilla äideillä ollut samansuuntaisia hukassa olon tunteita tai ajatuksia? Onko äitiys saanut teidät unohtamaan jotain puolia itsessänne tai onko jotakin todella konkreettisesti muuttunut äitiyden myötä? Koitteko palavaanne töihin uutena ihmisenä tai koitteko äitiroolinne muuttuvan töihinpaluun myötä?
Loppujen lopuksi maailmassa taitaa olla aika monta asiaa, joissa kiitos on luettava rivien välistä - niin kuin kirjoititkin, lapsen hyvinvointi on osoitus ja "kiitos" siitä, että olet hyvä äiti. Aistin tuossa vähän jotain samaa, kuin taiteen tekemisessä: eipä siitäkään kukaan kiittele, ja joka ikinen päivä joutuu kyseenalaistamaan itsensä ja sen, mitä tekee (lapsen kanssa ei ehkä sentään ole ihan niin raadollista).
VastaaPoistaElämässä on kaikenlaisia vaiheita, jotka tuntuvat tietysti raskailta silloin kun ne ovat päällä. Ehkeivät tauot ole ystävyyksissäkään loppujen lopuksi huono asia. Tärkeä ja olennainen kiteytyy näkyville.
Hauskaa, että vastaus/vastaukset tähän kirjoitukseen tulivat juuri muilta kuin äitiystäviltä! Mietinkin kirjoittaessani, että nää tuntemukset voi olla tuttuja kyllä muidenkin elämäntilanteiden seurauksena :)
PoistaOlet oikeassa, että tauot eivät välttämättä tee pahaa, olen sen jo saanut huomata. Tietyt asiat tietynlaisessa ystävyydessä ovat tulleet näkyviksi, kun niitä ei ole. Ja oppii arvostamaan asioita uudella tavalla, kun ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.
Enää en tunne oloani yksinäiseksi täällä.
Minä en nyt ole äiti, mutta tiedän, miltä tuntuu, kun on itseltään hukassa. Se on aika inhottava tunne. Itseltäni se meni ohi vasta radikaalin elämänmuutoksen jälkeen. Muutin Poriin, jossa kukaan ei tuntenut minua, jossa minun ei varmastikaan tarvinut esittää mitään kenellekään, ja sehän auttoi. Löysin taas itseni sieltä kuorikerrosten alta. Enää en aio hukata sitä.
VastaaPoistaEhkä töihin palaaminen on sinulle juuri se radikaali elämänmuutos, mitä tarvitset tähän hetkeen. Pääset hetkeksi olemasta "vain" äiti, sillä sitähän et ole. Pääset säännöllisesti seurustelemaan aikuisten ihmisten kanssasi ja toteuttamaan ammattiasi, johon rakkaudella kouluttauduit. Juujuu, Tuittu, tämä on hyvä juttu. Antaa mennä vain, ja rimpauttele aina, kun siltä tuntuu. Olen vähän kyseenalaisesti puhelimen läheisyydessä, mutta näen sinua toooosi mielelläni nyt kun asummekin näin lähekkäin :)
On vaikeaa ja ikävää olla hukassa, mutta tärkeintä on kai etsiä ja löytää. Hukassa ollut olo on käynyt kylässä myös erojen jälkeen, mutta "uutena ihmisenä" on niistä noustu... Ajatukset ja fiilikset töihinpaluusta vaihtelee. Nyt ei ole työasiat olleet viime aikoina niin paljon pinnalla, kun arki muuten asettunut täällä uomiinsa ja viihdyn kotona! Myös yksi toinen syy, miksi työmotivaatio on laskenut hiukan. Kerron siitä sitten, kun nähdään paremmalla ajalla.
VastaaPoistaKiva kun kävit piipahtamassa äskettäin <3