Omalla kohdallani kotiinjääminen (toistaiseksi) tuntuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Tiitiäinen tuntuu olevan hyvin kiinni äidissään, minussa, sillä meillä ei ole ollut paljoakaan hoitomahdollisuuksia lähipiirissä, enkä ole Tiitiäistä tohtinut tai tarvinnutkaan kenenkään vieraan hoitoon jättää. Tuttujen ihmisten hoitoon hän on jäänyt ongelmitta imetyksen mittaisen tauon ajaksi silloin tällöin. Enkä koe minulla olevan kiire takaisin työelämään:
Olen suorittanut kaikki kouluni ajallaan hyvällä opintomenestyksellä. Omalla alallani (pätkä)töitä riittää ja sanotaan, että virasta on turha haaveillakaan työuran viitenä ensimmäisenä vuonna. En myöskään koe ulkopuolista painetta työhön menemisestä: en pidä lapsen kanssa kotona olemista mitenkään vähemmän tärkeänä tehtävänä kuin äidin palkkatyötä. Tokikaan se ei ole yhteiskunnalle yhtä tuottoisaa, mutta yhtälö ei välttämättä ole aina niin yksinkertainen; yhteiskunnalle kun voi kertyä myös säästöjä, jos vanhemman kotona oleminen edistää koko perheen terveyttä ja hyvinvointia. Sitä paitsi kotihoidontuesta verotetaan aina vähintään 20%. Tietääkö muuten kukaan, miksi etuuksia verotetaan eri perustein kuin muuta tuloa?
Jotakuta voi mietityttää, miten rahat riittävät kotona olemiseen. Olen sikäli onnellisessa asemassa, että saan kotihoidontukeeni sekä hoitolisää että kuntalisää. Kohtuullisen opintolainani maksoin pois palkkarahoillani pian valmistuttuani. Asuntolainaa taas en ole halunnut ottaa, vaan asumme vuokralla. Sitä paitsi, mitä sitä kaipaisi, kun on aina tottunut vähään? Kun on sovussa itsensä ja lähiympäristönsä kanssa, ei kaipaa kauemmas.
Ainakaan tähän asti päivät vauvan kanssa eivät todellakaan ole käyneet pitkiksi. Enemmin tuntuu, että koko ajan olisi hommaa ja puuhasteltavaa odottamassa nurkan takana jahka kaikkeen kerkeäisi! Olen viihtynyt hyvin kotona lapsen kanssa ja tuntuu, että nyt vielä paremmin kuin koskaan, kun pienestä on jo ihan erilailla seuraa. Hän touhuaa paljon omiaan ja sitä on mukava seurata huushollauksen ohessa. On myös ihanaa olla todistamassa pienen kehitysaskelia - ensimmäistä, toista ja kolmatta seisomaan nousua, päähänpistoja ja puheenkehitystä.
Reilu viikko sitten Tiitiäisen suusta on alkanut kuulua sanoja:
- njam/njamnjam (ruuasta, tissimaidosta)
- tii-tii (äiti)
- tito (kiitos)
- äiei (heihei)
- mu mu (mummu)
(Kuvassa äidin ja tyttären kesäjalkineet - Tiitiäisen seisomaan nousemisen kunniaksi ostetut ensimmäiset kengät ja minun vanhat kirppiskenkäni.)
