Tajusin juuri hiljattain, että minua harmittaa se, ettei minulla ole tällä hetkellä samassa elämäntilanteessa olevia läheisiä ystäviä. Tuntuu, että aikaa olla tekemisissä omien ystävien kanssa on niin vähän, että tapaamiset ja puhelut tuntuvat jäävän pinnallisen kuulumisten vaihdon tasolle, niin, että todellinen kohtaaminen ja yhteyden tunne jää saavuttamatta ja yhteydenpidosta tulee köyhää.
Toki pienetkin hetket ystävien kanssa puhelimitse tai kasvokkain tuntuvat arvokkailta, virkistäviltä ja hyvältä tavalta purkaa ja jäsentää omaa elämää sekä olla kosketuksissa ulkopuoliseen maailmaan ja läheisiin ihmisiin. Silti kaipaan jotain siitä tavasta olla ystävä, mitä ystävyys saattoi olla ennen äidiksi tuloa. Tai sitten pitäisi olla enemmän (tai edes yksi!) läheinen äitiystävä.
Syksyn mittaan on meidän perheessä suunnitelmissa lisätä äidin omaa sekä vastaavasti Tiitiäisen ja R:n kesken viettämää aikaa, sillä pikkuhiljaa pitäisi alkaa luomaan pohjaa minun työhön palaamiselleni. Suunnitelmissa on järjestely, jonka turvin keikkailisin vuodenvaihteen jälkeen 2-3 (päivä)vuoroa viikossa R:n ollessa Tiitiäisen kanssa kotona ne päivät. Luulen, että minulle kodin ulkopuolella vietetty aika on lisääntyneessä määrin tervetullutta. Aion käyttää (vähäisen) oman aikani ulkoiluun, liikkumiseen, asioiden hoitamiseen ja varmaan myös ystävien tapaamiseen.
Olen viihtynyt hyvin kotiäitinä, ja ajatus töihinpaluusta tuntuu ainakin vielä toistaiseksi enemmän haikealta kuin houkuttelevalta. En halua kuitenkaan arvokkaiden oppieni ja kokemukseni kätilönä menevän hukkaan, vaan haluan ylläpitää ammattitaitoani ja siksi ottaa ainakin askelen työelämän suuntaan Tiitiäisen toisella ikävuodella.
Huomaan itsetuntoni alentuneen Tiitiäisen vauvavuoden aikana. Persoonallisuuteni tai kykyni tuskin ovat ainakaan huonontuneet vuoden aikana, mutta olo on tällä hetkellä kaikkea muuta kuin itsevarma. Se taasen johtunee vain siitä, että vuoden ajan olen toteuttanut lähinnä vaimon ja (tuoreen) äidin rooleja. En ole saanut onnistumisen kokemuksia harrastuksissa tai työn kautta. Hyvää palautetta asiakkailta tai työtovereilta ei kotiäidille heru. Kätilöys on vahva osa identiteettiäni ja kompetenssiani ja se osa minua on ollut ikään kuin nukuksissa äitiysloman alkamisesta saakka. Kätilötyön aihepiirit kiinnostavat ja työasiat käyvät ajoittain mielessä, mutta arjen ruljanssissa ei ole työasioiden ajattelemiseen juurikaan sijaa saati aikaa. Olen saanut huomata, ettei (ainakaan tätä) äitiä pahemmin kiitellä, vaikka sitä yrittää ja tekee parhaansa ihan kaikessa oman lapsensa ja perheensä puolesta. Toki lapsen hyvinvointi ja kehitys tuo hyvää mieltä ja on palkitsevaa äidille.
Onko teillä muilla äideillä ollut samansuuntaisia hukassa olon tunteita tai ajatuksia? Onko äitiys saanut teidät unohtamaan jotain puolia itsessänne tai onko jotakin todella konkreettisesti muuttunut äitiyden myötä? Koitteko palavaanne töihin uutena ihmisenä tai koitteko äitiroolinne muuttuvan töihinpaluun myötä?
